Yhteystiedot

Keskustanaisten Lohjan osasto
Suitiantie 994
08500 Lohja
0505924950

Pikakysely

Mitä pidät uusista kotisivuistamme?

Miten minusta tuli minä

Viisi vuotta sitten pyydettiin kirjoitusta otsikolla, "mitä elämälläni tein".  Oli tekeillä kirja suuresta ikäluokasta ja sen kokemuksista.  Juuri tuota kirjaa ei sitten kuitenkaan ilmestynyt, toinen ehti ensin, ja rohkenen nyt julkaista siihen antamani kirjoituksen itse:

 

Mitä elämälläni tein

Olen maatalosta keskeltä kauppalaa.   Isäni oli seurakunnan vuokraviljelijä.  Asuimme Isossa Pappilassa, kirkkoherran naapureina.  Myös tilamme työväkeä asui samassa pihassa ja kirkkoherralla oli talonmies piharakennuksessaan.  Kirkkoherranviraston kanslisti asui päärakennuksen yläkerrassa.

Lapsia oli paljon, meillä neljä ja vaihtuvilla työntekijöillämme epälukuisa määrä.  Ensimmäisen muistamani kirkkoherran lapset olivat aikuisia, mutta lapsenlapset olivat loma-ajat meillä.  Sanon meillä, koska he olivat käytännössä meidän eläimiämme hoitamassa ja paljon muissakin talon töissä.  Seuraavalla kirkkoherralla oli meidän ikäisiä omia lapsia.  Sukulaisnuoria asui meillä lukiota käydessään.

Kasvuympäristön kuvaaminen on tärkeää, sillä se tekee pohjaa myöhemmille valinnoille.

Opettelin ennen kouluun menoa lukemaan.  Sen jälkeen olin pohjaton lukuhalussani.  Kirjastoon oli kilometri matkaa ja minun lainausnumeroni oli 356.   Mutta lukeminen hävisi aina tärkeydessä työnteolle.  Veljeni lyhytunisena luki läksynsäkin vasta yöllä, koska päivät hän roikkui aina traktoreissa pellolla.  Minulle vanhimpana jäi miesten iltapalan järjestäminen.  Miesten ylöspitoon kuului myös huoneiden siivous ja vaatehuolto, joista minulle jäi se siivous ja joskus paitojen silitystä.  Isän pankkiasiat hoidimme myös vanhemman veljeni kanssa ja kävimme äidille kaupassa.  Nämä olivat niitä talvirutiineja, kesällä koitti pisimmät työjaksot.  Kaikessa talkootyössä olimme yhtälaiset päivät aikuisten mukana.  Peruna- ja heinätalkoissa olivat kaikki lapset mukana, myös kaupunkilaisia aikuisia.  Erityisesti Karjalaan talonsa jättäneet halusivat jotain tekemään pellolle.  Näiden kausitöiden lisäksi lapsille oli kitkemistä ja harventamista läpi koko koulun loman.  Joskus listimme vielä syksyllä juurikkaita pellolla.  Tulipa joku "kaupunkilais"lapsi katsomaan kateellisena vierelle, kun heiluimme suurten listimisveitsien kanssa.

Mutta mitä elämälläni tein?  Lukea halusin, niin, että karkasin joskus pihaliiterin kattoon lautojen päälle makaamaan kirjan kanssa, enkä vastannut kutsuihin. Luin myös nuoremmille sisaruksilleni ääneen.  Kaikki Tartzanit ja saman kirjailijan avaruusutopiat,  T J A Heikkilän seikkailuja,...  Nuoremmalla veljellä oli vaikeuksia oppia itse lukemaan, kun minä aina luin.  Silti koulu oli välttämätön pakko.  Odotin aikaa, kun täytän viisitoista ja koulupakko loppuu. Koulu oli samalla lailla kuin kotityöt, aina keskeyttämässä sitä, mitä itse halusi tehdä.

Koulu oli helppoa.  Kilpailin luokan parhaan tittelistä, mutta olin aina korkeintaan toinen, myös oppikoulun pääsykokeissa.  Keskikoulussa alkava murkku jo nosti päätään.  Selvisin kuitenkin melko kunnialla.  Vaikka se odottamani viidentoista vuoden ikä ylittyi, mitä maatalon tyttö olisi voinut muutakaan, kuin jatkaa lukioon. - Tyypillisesti maataloissa toiset lapset koulutettiin mahdollisimman pitkälle, kunhan yksi jäi kotiin jatkajaksi. – Minunkin isäni lupasi, että hän kouluttaa meitä niin pitkälle kuin pää kestää.

Todistuksellani pääsi suoraan lukemaan matemaattisia aineita, seuraavana vuonna se ei olisi enää riittänyt.  Oli siinä hieman omaa valintaakin. Kuvaamataidon opettajalleni sanoin myöhemmin, että miksi olisin mennyt sellaista lukemaan, jota jo osasin.  Piirustuskilpailuja  voitin koulussa, aineesta kirjoitin ällän ja joissain kielissä myös.  Matematiikassa en yltänyt niin pitkälle.  Siispä sitä lukemaan lisää.

Ulkoiset rajat hävisivät, kun alkoi opiskelijaelämä.  Maatalon tytön ahkeruudella katselin ympärilleni ja lähdin mukaan  kaikkeen, mikä kiinnosti.  Tietoisesti päätin, että en lue enää kirjoista toisten tekemisiä, toimin itse.  En enää lukenut romaaneja, elin niitä.  Mutta taas koulu tai tässä tapauksessa yliopiston opintosuoritukset haittasivat sitä, miten olisin itse halunnut aikani jakaa. 

60-Luvullla alkaneen opiskelijalevottomuuden jälkiaalto löi vielä voimakkaasti, kun tulin Helsinkiin 1969.  Tutustuin enemmän muiden alojen opiskelijoihin, kuin omani.  Olin erään myöhemmin ministerinä nähdyn nuoren miehen sihteerinä Vietnam-viikolla,  istuvan kansanedustajan autonkuljettajana, Chile-vastarintaliikkeen kuriirina…  Kävin opiskelijakokouksissa Tanskassa, Ruotsissa, Norjassa… Hassua, että Ruotsissa vasemmisto-opiskelijat sanoivat olevansa maolaisia siinä, kun vastaavat suomalaiset vannoivat Stalinin nimeen. 

Itse en kokenut olevani mikään ismi, mielsin olevani osallistuva tarkkailija ja tein huomioita kaikesta, missä olin mukana.   En tiedä miten siihen ajauduin, mutta olin myös jokin toimihenkilö ulkomaalaisten opiskelijoiden kerhossa.  Sain siinä välttävän englannin puhekielen lisäksi pitkälle vaikuttavia kulttuuriopetuksia.  Eräs silloinen ulkomainen ystäväni toimi suojelusenkelinä, kun täällä ihmissuhteisiin pettyneenä lähdin viikoksi opiskelijalennolle Lontooseen.  Hän järjesti minulle sinne muitakin tuttavuuksia kuin rhodesialaisen sissin.  Asuin pakistanilaisessa perheessä yöt ja päivät tungin kaupungilla kaikkialle, mikä kiinnosti.  USAsta tulleeseen Mustaan Pantteriin tutustuin ja vierailin hänen mukanaan mustien asuinkorttelissa.  Siellä oli hilpeää.  Jostain kerroksista minulle kannettiin teekuppia käteen.  Jimmy Henrix oli juuri kuollut ja he surivat ystäväänsä, mutta en tiennyt enkä nähnyt mitään huumeista enkä ylipäänsä osannut pelätä mitään.  Kävin myös Hare Krishna temppelin kellarissa ja istuin syömässä keittoa kaapuihmisten keskellä.  Unkarilaisen ”serkun” kanssa juoksin British Museumissa etsimässä muumioita.  Pakistanilaiselle nuorelle parille, joka minut majoitti, jäin ikuiseen kiitollisuuden velkaan.  He odottivat minua joka ilta kotiin keitetyn maidon kera.  Sen verran pystyin olemaan vastavuoroisesti avuksi, että rouva pääsi kanssani tavarataloon ostoksille ja ilakoi siitä suuresti.  Hän ei voinut muutoin kulkea kuin miehensä mukana. Oli keskitalvi, mutta hänellä oli paljaat varpaat sandaaleissa.  Ette tekään peitä kasvojanne, vaikka on kylmää, hän sanoi.

Helsingissä olin myös mukana järjestämässä opiskelijoiden kesken keskustelutilaisuuksia kaikesta, mitä ympärillä tapahtui.  Siellä oli niin helppo kutsua asiantuntija alustamaan.  Tutustuimme näin filosofian ihmiskuviin, aseistakieltäytymiseen, seksuaaliseen poikkeavuuteen, vankeinhoitoon, myös jo yllä mainitsemaani afrikkalaiseen vapautusliikkeeseen ja Chilen vastarintaliikkeeseen. Chilen pakolaiset olivat ensimmäinen pakolaisryhmä lajissaan Suomessa ja olimme kauhulla seuranneet vallankumousta siellä. Vanhempi usalainen mieshenkilö, CIA:n agenttiko, kulki mukanamme yhteen aikaan ja  yritti taivutella järjestämään laajempaa yleisötilaisuutta, jossa puheenvuoron saisi USA. Vietnamin sota oli silloin meneillään.  Emme kuunnelleet häntä.

Sen sijaan kuuntelin kiinnostuneena livenä nuorta miesparia, josta toinen oli juuri erotettu työpaikaltaan homouden vuoksi.  Pystyin tämän kokemuksen myötä myöhemminkin estämään itsessäni tuomitsevan suhtautumisen asiaan.  Päinvastoin jopa, olen ihastuneena katsellut läheltä sitä järjestystä, mikä tällaisen pariskunnan elämässä on.  Itsekin olen, vaikkakin nainen, ajatellut, mistä saisin minäkin vaimon, joka auttaisi jokapäiväisestä arjesta selviytymisessä.  Meillä heteroilla on paljon enemmän roolit sekaisin.

Marraskuun liikettä, Ilkka Taipaletta ja vankeinhoidon uusia tuulia.  Jonkin keskustelutilaisuuden tuttavuudesta lähdin vankeinyhdistyksen rahainhoitajaksi. Lähimpänä työtoverinani oli entinen elinkautisvanki,  Kekkosen armahtama erittäin hienosti käyttäytyvä vanha herra.  Jos olen joskus halunnut voivani sanoa, että mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta, voin ainakin nyt sanoa, että tunnen suurimman osan Suomen vankiloista.  En kuitenkaan istuneena henkilönä vaan sinä, jolle ovet availtiin.

Tutkija olen aina halunnut olla.  Ajatukset hieman selkeytyivät tässäkin asiassa, kun kokemusta tuli.  Viimeiset opinnäytteeni olin tekemässä Teknillisessä Korkeakoulussa.  Olin valinnut kokeellisen fysiikan ja siellä oli laitteita ilman käyttäjää.  Oli korkeasuhdanne ja valmistuvat insinöörit vietiin niin nopeasti työelämään, että laitos poti ennemmin tutkijapulaa.  Siellä saadun kokemuksen jälkeen olen sanonut, että tutkijaksi rupean sitten, jos ensin kyllästyn elämään.  Niin elämästä vieraaksi koin sen vaiheen.  Laitteita sain käyttööni huoneellisen verran, ikkunattoman huoneen.  Laitteiden testaus ja kokoaminen vei kuukausia.  Mittaus sitten oli niin herkkä asia, että minun oli otettava mukaan kahvihuoneen penkille makuupussi ja herätyskello viereen.  Hiippailin tunnin välein pyjamasiltani päärakennuksen käytävillä ja tarkastin, että sähkökatkos ei ole tuhonnut mittausta.  Osa tyhjöpumpuista lopetti, jos ukkonen tai muu syy aiheutti sekunninkin sähkökatkoksen.  Seuraavaksi hajosi paine-eron vuoksi ikkunakalvot eri tyhjökammioiden väliltä ja mittaussarjan sai aloittaa uudelleen purkamalla ja kokoamalla ensin koko laitteiston.  Onneksi en ole ollut koskaan myöskään pimeää pelkäävää lajia. Ja oli siellä joskus joitakin muitakin, esim. assistentti, jonka nimitys uhkasi katkolle, jos ei tule julkaisua.  Heillä ei ollut oikein päiväsaikaan aikaa omalle työlle.

Näiden kokemusten jälkeen teemaksi omiin pohdintoihini alkoi tulla ihmisen vieraantuminen luonnosta.  Kaupungissa, puhumattakaan tutkijankammiosta, elää voi hyvin pitkään välittämättä erityisesti edes siitä, mikä vuodenaika oli.  Aloin miettiä sitä, onko näin tapahtunut suuremmalle osalle ihmiskuntaa.  Olihan virta kaupunkeihin voimakas koko ajan.  Ymmärtävätkö ihmiset enää, mistä leipä tulee.  Syöminen oli muuttunut rahakysymykseksi, ruokaa sai sellaista, mitä oli varaa ostaa.  Mutta missä ruoka kasvaa, kuka sen kasvattaa?  Ovatko hänenkin lapsensa kitkemässä vai myrkytkö tekevät sen työn?   Mitä ilmaa hengitämme?  Lukion viimeisten vuosien välillä olin ollut hakemassa saksan puhetaitoa kursseilla ja kiertämässä Saksassa ja Itävallassa.  Sain tuntuman hengitysilmasta Ruhrin alueella, jossa harjoittelijana ollut veljeni kertoi, ettei koskaan paistanut aurinko suoraan vain utukerroksen läpi.  Helsingin hengitysilma tuntui lohjalaisesta tytöstä pahalta, vaikka Lohjallakin oli ollut omat rahanhajunsa, sekä tehtaista peräisin olevat että kaikenlaiset maatalon töistä tulleet pölinät.  Myöhemmin sain toiseen suuntaan kontrastia, kun olin äitini seurana Kizin saarella ja vanhassa Valamossa rajan takana.  Siellä oltiin kaukana tehtaista ja liikenteestä suuren veden keskellä ja ilma oli pumpulin kaltaista aivan uskomattoman ihanaa hengittää.   Vaikka oli kuuma kesä.  Tästä sai eräänlaisen tavoitteen, kuinka voisi olla.

Ilmestyi pamfletteja myös ympäristön kemikalisoitumisesta.  Alkoi huoli siitä, kuinka kauan voimme ottaa maaperästä vettä juotavaksi.  Alkoi ympäristöherännäisyyden aika.  Olin ottanut lyhyen pestin epäpätevänä opettajana Itä-Suomesta ja palannut sitten vuodeksi vielä opiskelijaksi, pätevöitymään opettajaksi.  Mutta siinä ohessa luin myös teoreettista fysiikkaa, viittä vaille cum lauden.  Tässä kohdassa saatoin sanoa itselleni, nyt olet opiskellut niin pitkälle kuin päätä riittää, nyt voit lopettaa.  Auskultointikirjojen lukeminen siinä samalla oli aika hassu kokemus.  Samaan tenttiin saattoi olla seitsemän kirjaa, mutta aika kummissani niitä luin:  Eihän tässä sanottu mitään. Olin tottunut omassa opiskelussani lukemaan faktoja, koeteltua tietoa, eksaktia tiedettä.   Nämä kirjat olivat täynnänsä mielipiteitä. 

Olin Helsingissä katsellut kauhuissani ja raivoa tuntien kauniiden kaupunkirakennusten purkamista.  Niitä on nyt esitelty sarjana Helsingin Sanomissa.  Ulkomaalaiskerhosta saamani arkkitehtituttavuus opetti minua katselemaan taloja ylöspäin kaupungilla liikkuessa. Nyt koin voimakkaana sen, että on hyvä, ettei Suomessa ole vapaampi asepolitiikka.  Kun linja-autoaseman viereltä purettiin keltaista hienoa kerrostaloa Presidenttihotellin tieltä, seisoin siinä ja kuvittelin, että minulla olisi konekivääri kädessä ja tiputtelisin nuo purkamista tekevät miehet talon kimpusta. 

Vakituisen työn hain ja sain Lohjalta, entisestä koulustani.  Yhä kauemmas loittoni samalla haave päästä pois koulusta ja alkaa tehdä niitä asioita, joita itseä huvitti.  Tietenkin kuitenkin eräänlainen tarve tehdä tulevaisuutta, ei vain lukea siitä, jatkui.  Lohjallakin purettiin kauniita taloja, Lohjallakin tuhottiin entisen perintöä uuden alta, joka uusi ei mielessäni aina vienyt kehityksessä eteenpäin.  Lohjallakin kasvit kärsivät jo ilman laadusta, uimarantoja oli joutunut uintikieltoon, kaikenlainen rakentaminen uhkasi harjupohjavettä.   Ajauduin paikalliseksi aktivistiksi, sitkeäksikin sellaiseksi.   Olin muiden mukana herättämässä henkiin paikallista luonnonsuojeluyhdistystä, nykyiseltä nimeltään ympäristöyhdistys.  Kymmenkunta vuotta myöhemmin löysin itseni myös perustamasta  globaaleihin asioihin suuntautunutta paikallista maailmankauppaa.  Pienimuotoista kauppatoimintaa olemme nyt harjoittaneet jo toistakymmentä vuotta, yhtämittaisesti.  Sen tosiasiallista merkitystä on turha mittailla.  Saahan siinä olla piirtämässä kuitenkin eräänlaista huutomerkkiä nykymenolle.

Sen verran paikalliseksi julkkikseksi tulin samalla myös, että menin valtuustovaaleissa läpi.  Siinä roolissa olen sen verran oppinut, että kunnalliselämä on pohjattoman suuri työsarka.  Aina kokee itsensä riittämättömäksi.  Aina olisi voinut ottaa asioista vielä paremmin selvää, aina olisi voinut perustella omat kantansa paremmin toisille, aina olisi pitänyt ehtiä hankkia omalle kannalleen ajoissa enemmän kannatusta.  Aina pitäisi jaksaa havaita ja aistia, mikä suunta on otettava.   Viedä myös aktiivisti eteenpäin eikä vain jarrutella väärää suuntaa.  Samanaikaisesti kansalaiset turhautuvat edes yrittämään vaikuttaa kunnalliseen päätöksentekoon ja äänestäminenkin vähenee.. 

Jos tutkijana olisi elämästä kaukana, opettaja on jatkuvasti ajan hermolla.  Kun yhteiskunta muuttuu, lapsista näkee heti, mitä se tekee ihmiselle.  Yhä vaikeampi on nykylapselle keskittyä mihinkään.   Tietoa tulvii ja ennen kaikkea niitä virikkeitä.  Lasten päivähoitoja rakennettiin antamaan lapsille virikkeitä ja sosiaalistamaan heitä toimimaan toisten kanssa yhdessä.  Olen nähnyt tapahtuvan kaikessa päin vastoin. - Tietenkin lasten päivähoidon tosiasiallinen syy oli vapauttaa naista työelämään, mutta aina täytyi asia tietenkin perustella lapsenkin kannalta. – Nykylapsi ei saa enää otetta mihinkään.  Hänen päänsä pyörii kuin virveli ja tapahtumien täytyy toistua kuin tietokonepelissä, muutoin hän kyllästyy.  Sosiaalistuminen olikin oppimista kilpailemaan ja voittamaan niin äänen volyymissä kuin kyynärpäilläkin.  Vähien aikuisten huomiosta taistellaan.  Nuoria jätetään nykyisin kaveriporukoihin muodostamaan omia maailmoitaan vaikka he eivät tiedä vielä edes millainen on se maailma, jossa heidän vanhempansa elävät.  Olen ollut etuoikeutettu, kun olen saanut tehdä tasa-arvoista työtä omien vanhempieni rinnalla jo aivan pienenä.  Vaikka sen merkityksen näenkin vasta nyt. 

Mitä tein elämälleni?  Ainakaan en ole päässyt vielä koulusta, että olisin saanut vapaasti tehdä sitä, mitä tekee mieli.  Jos hyvin elän, se aika koittaa ja on useampi kymmen vuosi vielä näyttää, mitä se sitten on.
    Hannele Ilomäki-Piirilä
    lehtori, 53v, Lohja